Blogikirjoitus: Kun kipu vie identiteetin – Sannan tarina

Sanna oli tottunut olemaan tekeväinen ihminen. Kahden lapsen yksinhuoltaja, parturi-kampaaja-yrittäjä, lähihoitaja, iltaisin jumppaohjaaja ja innokas retkeilijä. Aktiivinen tekeminen oli osa hänen identiteettiään, kunnes kipu pysäytti kaiken, pakotti luopumaan vanhasta identiteetistä, ja rakentamaan uutta.

Pitkään jatkuneet niska-hartiaseudun kivut selitettiin työergonomialla, kunnes kivut kävivät sietämättömiksi. Kaksi vuotta sitten tullut diagnoosi pysäytti: servikaalinen dystonia. Diagnoosi antoi nimen Sannan oireille, mutta kukaan ei pysähtynyt kertomaan mitä diagnoosi tarkoittaa. Kotona Googlen hakutulokset säikäyttivät – Minkälaista elämäni tulee olemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, miten sairautta hoidetaan? Olo oli toivoton.

Kivun todistelu ja uupuminen - kun arki kutistuu selviytymiseksi

Tutkimusten alkuvaiheessa yksi raskaimmista asioista oli kivun jatkuva todistelu, ”vaikka kipu ei ole näkyvää, se on silti totta”, Sanna toteaa. Jatkuva oireiden selittely eri tahoille oli kuormittavaa, ja stressi pahensi kipuoireita. Tilanteen pitkittyessä mieliala romahti, ja arki alkoi muistuttaa selviytymistaistelua. Läheiset näkivät, miten Sannan elämä kutistui vuoteeseen. Lasten jaksaminen tilanteessa lisäsi huolta. Usein itketti.

Työstä luopuminen haastoi taloutta. Lisäksi jokainen päivä vaati uudenlaista suunnittelua: jos laitan pyykit, jaksanko enää tehdä ruokaa? Pääsenkö lääkäriin, kun en voi ajaa? Ystävien tapaamiset jäivät, koska olo saattoi romahtaa hetkessä. Turvallisinta oli olla lupaamatta mitään. Sosiaaliset suhteet kutistuivat. 

Kohtaamattomuus musertaa

Diagnoosin jälkeen Sanna jäi yksin tilanteeseen, jossa voimat olivat jo valmiiksi lopussa. Botuliinipistokset toivat hetkellistä helpotusta, ja erilaisia kipulääkkeitä kokeiltiin. Lääkkeillä oli pahimmillaan epämiellyttäviä sivuvaikutuksia, joihin Sanna ei ollut osannut varautua. Suurin haava syntyi kuitenkin kohtaamattomuudesta. Kukaan ei pysähtynyt selittämään diagnoosia, kertomaan mitä seuraavaksi tapahtuisi tai ohjaamaan eteenpäin. Uudessa, pelottavassa tilanteessa kokonaisvaltainen tuki olisi ollut välttämätöntä, mutta sitä ei tullut. 

Kohdatuksi tulemisen voima ja ammattilaisen rooli toivon ylläpitämisessä

Omien voimien ehtyessä kohdatuksi tuleminen muuttuu ratkaisevan tärkeäksi. Sannankin matkalla oli hetkiä, jolloin ammattilaisen rauhallinen läsnäolo ja selkeä ohjaus kantoivat silloin, kun hän ei itse jaksanut tehdä päätöksiä. Ammattilainen voi olla suunnannäyttäjä, ja tehdä valintoja silloin, kun omat voimavarat eivät riitä. Positiiviset kohtaamiset voivat olla käännekohtia, jotka palauttavat uskon siihen, että apua on saatavilla eikä jää yksin. Toisaalta yksikin vähättelevä tai ohittava kohtaaminen voi jäädä mieleen pitkäksi aikaa. Siksi jokaisen ammattilaisen rooli on merkittävä. Toivottomuuden keskellä pienikin toivon pilkahdus voi olla ratkaiseva toipumisen edistäjä.

Mitä Sannalle kuuluu nyt?

Sannan tämänhetkinen tilanne on aiempaa parempi, vaikka kipu ei ole kadonnut. Voimakkaat kivut ovat ajoittain hallinnassa, mutta toimintakyky vaihtelee päivästä toiseen, eikä arjen sujumista voi ennakoida. Myös mieliala elää kipujen mukana. Tukea Sanna on saanut vertaistukiryhmästä ja Kelan sopeutumisvalmennuksesta. Arjessa tekemisen rytmittäminen ja lääkitys auttavat kivunhallinnassa. Taloudellinen tilanne on silti vaikea, sillä vakuutusyhtiö ei myönnä kuntoutustukea.

Kun Sanna pohtii hoitopolkuaan, yksi asia nousee ylitse muiden: ensitiedon ja sujuvan hoidon merkitys. Varhainen fysioterapia ja selkeä hoitopolku olisivat voineet tukea toimintakyvyn säilymistä, ja ajallaan annettu tieto olisi helpottanut hyväksymistä ja vähentänyt pelkoa. ”Tiedän, että sujuva hoitopolku ei olisi poistanut sairautta, mutta se olisi voinut estää sen, että lähes terveestä ihmisestä tuli äkisti työkyvytön”, Sanna toteaa.

Ammattilaisen näkökulmasta tarkasteltuna Sannan kohdalla hoito ei edennyt onnistuneesti. Alussa ammattilaisten kohtaamattomuus, tunne yksinjäämisestä ja epätietoisuus tilanteen etenemisestä vaikuttivat syvästi siihen, että luottamus terveydenhuoltoon oli jo rapistunut. Vaikka tilanne hiljalleen muuttuukin paremmaksi, on luottamus jo särkynyt, eikä sitä ole helppoa korjata. Sannan tarina on esimerkki siitä, kuinka jokaisen ammattilaisen roolissa on tärkeää olla läsnä, kohdata potilas aidosti, ja tarjota turvan, jatkuvuuden ja toivon kokemus.

Ammattilaisen tehtävä on luoda toivoa siitä, että elämä vielä voittaa, ja yhdessä voimme löytää keinoja elää laadukasta ja hyvää elämää kivun kanssa. Kenenkään ei tarvitse selviytyä kivun kanssa yksin.

Kirjoittajana Milla Nybacka, kuntoutuspalveluiden fysioterapeutti Keski-Suomen hyvinvointialueelta.

Tämä blogi on osa Keski-Suomen hyvinvointialueen tuottamaa kipuviikon blogisarjaa. Kansallista Kipuviikkoa vietetään tänä vuonna 31.8.–6.9.2026.